Runot ja biisit
Kaikki tällä sivulla sijaitsevat lyriikat ja tekstit ovat minun (Jarppi 92) mielikuvittelemiani ja ylöskirjoittamiani ja niiden käyttö ilman lupaani on kielletty.
Ahneus
…ja se elämä jonka jätin
se tuli taas
tyhmempänä ja vahvempana
ja se toinen elämä
sekin jätetty
viisoissaan
sen tahtoisin siksi ottaa
enkä tästäkään luopua
tästä köyhästä
niin ahne olen
Alussa
lilja ja lumi
valkoisia kuin sielumme
ennen rakkautta
Anti
tyhjempi kuin kynäni
vaikka ei nuku
Anno domini 1531
anno domini viisitoista ensimmäinen neljättä
on anno domini viisitoista ensimmäinen neljättä
on herra isäni kreivi Bruchhausenin
en sanoin kuvailla voi tuota ilmettä
joka hurmasi Kustaa Vaasankin
en kuvailla voi kreivin käytöstä
pahennusta herättävää
kun katse nälkäinen seurasi näytöstä
mustaa messua lähentelevää
anno domini viisitoista ensimmäinen neljättä
on anno domini viisitoista ensimmäinen neljättä
ja kreivi Hoian ja Bruchhausenin
kulkee kohti päiväänsä viimeistä
ja tietää sen itsekkin
kun kaunis paashi rinnallaan
illoin käy hän vuoteeseen
niin rahvas anoo polvillaan
oi Luoja kosto suuntaa syntiseen
anno domini viisitoista ensimmäinen neljättä
on anno domini viisitoista ensimmäinen neljättä
ja kreivi Hoian ja Bruchhausenin
on kuollut kertaa monta kymmentä
mutta elää yhä vieläkin
ei kaltasensa saata kuollakkaan
se on tarkoitus Saatanan
havahdun kun kuulen kiljuntaa
ja alan mestaajaa odottamaan
Asconan barbaari
Savupatsas nousi Keski-Maasta,tuli lihaksi Wotanin henki.
Maankuoren peitti haiseva saasta,
tuo Saatanan palkkarenki.
Tulinuoli syöksyi jyristen,
iski Butterflyn kaupunkiin.
Huusi roskaväki ylistäen:
usko Asconan barbaariin!
Asconan barbaari!
Asconan barbaari!
Tuo hirveä olio vaunussaan
kylvi kauhua reitilleen.
Ei lapsia saatu nukkumaan,
jotkut
eivät
heränneet.
Neidot jättivät miehensä
vuoksi pimeän soturin.
Ja silloin lähti tiehensä
tuo Asconan barbaari!
Asconan barbaari!
Bingo-Bango (Lyyristä kikkailua 1.)
Bingo-Bango tansseissa ei välttynyt naisten haulta
kun lainattuna puku ja mersu oli Papun Abulta
lääkkeenänsä päivittäin Chamomilla cupro culta
ja räppiin riimitykset kopioitu Kettus-Edulta
pikku rouva apurahaa oli hakenut EU:lta;
miehensä kun ”pieni” japsi oli, kotoisin Kofulta
ja rouva itse Suomesta, Pudasjärven Jongulta
siispä nautintoa täytyi hakea joka jehulta
illan mittaan mersu tuntui pikku-fiiulta
ja pikku rouvan esileikit liian rajulta
rouva korvaan sopersi: ”Mun ikioma kulta...”
soperteli minkä ehti Bingon runkkailulta
Bingo mietti: ”Mies jos tietäis kutsuis mua multa!”
mut pian huusi Bingo. ”Nyt jo lentää minulta!”
rouva pettyneenä muisti miehen Ua Poulta:
”Siltähän ei lentänyt edes lopulta…”
katuvana muisti Bingo: “On isäni piispa Yuhanna Qulta”
ja housut veti heti jalkaan, ihan vaan varulta
rouva mietti: ”Pellen yllä kaikki näyttää pelle-asulta…”
silloin autoon hyökkäs mies; sen silmät iski tulta!
se oli rouvan oma mies ja heittänyt ei huulta;
teräkseltä näytti jänteet, tuoksui ruudinsavulta
Shaolinissa taidot oppi Chan Yuen Wulta
ja omaksunut oli leffan jossa Sonya S. oli Uxulta
niinpä taidoiltansa vaikuttikin 2-kyulta
taas Bingo asuu Afrikassa, nimenänsä Zulta
ja muistaa kuinka eunukkina lähti Gåulta
suomeksi hän kiroaa: ”Jyy-mä-läulta!”
...vai oliko se nyt ”Jyy-maa-löulta...?"
Don meitä kutsuu
Kuin Zorrot El Doradon maan halki tietä kaakkoon
ei torku lossivahti, ei Don kun me kuljemme aurinkoon
ei kaipaa meitä kukaan, ei kukaan takaa juokse
voi luoja, tahdon mukaan, tahdon rakkaimpani luokse
nostan ja kaadan maljan elämän
vaikka suljitte jäisen portin emme väistäkkään
emme tänne jää
soi maa kaunis kuin synti, me olimme sokeat
tahdit jotka korva kuuli olivat raskaat ja nopeat
kuinka jaksaisin tyhjin huulin, kuinka jaksan kun mieli mustuu
Don huokas, tiesin ja kuulin; sen syli, se meitä kutsuu
nostan ja kaadan maljan elämän
vaikka suljitte jäisen portin emme väistäkkään
emme tänne jää
pätkillä alla lian povaajia innostan
voi olla, sen mestan pian, sen motellin, sen omistan
pois on nyt turhat haaveet joille annettu kaikki on
ja juoksemme virran rantaan. viis rannalla, vartoi Don
korvissa äänet Vesajanskan ja silmissämme mustuu
käänny ei meistä heikoinkaan; se synti, se meitä kutsuu
Ei kumpikaan
puu ja olut
huurteisia molemmat
eikä kumpikaan
sammuta paloa
Elämää
melettöminä aikoina
mielekkäitä tekoja
hiekkaa varpaissa
vettä kengässä
viima neuloina käsivarsissa
Enkeleitä petteessä
TV:n sammutan
leffa häipyy avaruuteen
menetän tajunnan
tuskin uskon päivään uuteen
sinut hylkäsin
nyt joudun katumaan
äsken käsitin
mikset soita milloinkaan
sänkyyn rojahdan
vedän peiton pääni yli
unta odotan
miksen pääse siitä yli
sylis kostean
muistan nyt ja loppuun saakka
pulloani kallistan
miksi olit mulle taakka
miksen riisunut sua silloin kokonaan
miksi vastannut en tuleen polttavaan
miksi hehku sammunut ei vaikka kotiin palasin
miksi tunteet, kiihkon, himon salasin
syvään haukottelen
teen enkeleitä peitteeseen
kuvaas katselen
mikset vastaa katseeseen
noustessani istumaan
valveunta susta nään
kuvaas tuijotella saan
etkä soita vieläkään
miksen riisunut sua silloin kokonaan
miksi vastannut en tuleen polttavaan
miksi hehku sammunut ei vaikka kotiin palasin
miksi tunteet, kiihkon, himon salasin
Haava
jos rakkautesi repii
revin minäkin
jos hajusi tappaa
tapat sinäkin
ja olet
…murhaaja
murhaaja, joka tappaa
ollakseen yksin
Haiku
hilpeä huilu
hillitön rakastaja
haikujen haiku
Hai sie tiikeri (Lyyristä kikkailua 2.)
hai sie tiikeri
on haiku Hailuodosta
haista kukkanen
Haudat
kolmesti kuolleena
kerran ikävään
toisen kerran voimalaan
ja kolmannen muuten vaan
kolmesti haudassa
kerran faaraon
kerran Joosefin
ja viimeisen kerran Napoleonin
mutta kerran vain syntyneenä
jälkeen jääneitä etsineenä
vaienneena
Hautajaiset
vaipuu aurinko piiloon taakse maan
kuin häpeäisi verta kasvoillaan
minä sydänvertani häpeä en
hän on poissa, olen surullinen
me kuljimme kautta aikojen
läpi pimeiden aikakausien
aika muotoili kasvomme uudestaan
jotta sopisimme paremmin maailmaan
minä unessani tajunnut en
tartuin miekkaan ja sillä söin
herätessäni kauaksi heitin sen
en voi elää hirmutöin
presidenttimme nousivat jalustoilleen
tuotiin ydinkärjet lähtöalustoilleen
ei väliä sillä, ollaan lähekkäin
kaikki kääntyy kyllä parhain päin
ihmismassoilla sydämessä merkki pedon
he teuraaksi vievät karjaa kedon
sinä naiseni, miksi kuuluit heihin
jotka turvaavat pimeän valtateihin
minä unessani tajunnut en
tartuin miekkaan ja sillä söin
herätessäni kauaksi heitin sen
en voi elää hirmutöin
kylmä kohtalo huokui synkkää uhkaa
se oli tuuli, maailmamme tuhkaa
mutta sinua ei vienyt mukanaan
ei se kekäleitä jaksanut kuljettaa
viipyi maailma hetken paikoillaan
sitten jatkoi suunnaten kuolemaan
edes sinne yhdessä suunnanneet emme
jäimme ikuisesti toisillemme
turha jumalien yrittää on toivotonta
on heitä liian vähän, meitä liian monta
kun havahduin, oli aika uus
hautanasi ei kuoppa vaan ikuisuus
Herätys
Taas kerran yöllä nukkuneena nurkkaan.
Herätys on aina suuri tuskain tie.
Kun kopistani ulos valoon kurkkaan
mietin minne aamu tällä kertaa vie.
Ei seimeä, ei edes aasintammaa,
ei yhtään idän tietäjääkään näy.
Ei pisaraa, ei vaivaista grammaa
eikä kukaan vierelläni valoon käy.
Vain ikiomat ajatukset hienot.
Niillä kotinansa kärsinyt on pää.
Ja päässä soi pohjantuulet vienot
joista kukaan ei saisi iskelmää.
Oli eilen juhlat, oli kunnon bileet
ja minä jälleen olin narri kuninkaan.
Ja siellä juhlineet eivät diskohileet
vaan miehet rakin kaikkivaltiaan.
Olen luotu heille tähän pellen rooliin.
Olen orja herrain, koira käskijäin.
Jos joskus vain koskisi en booliin
sen kestää tuskin voisin selvin päin.
Kun unelmissain astuin aavelaivaan
ja tein kotiinpaluun palkkasotilaan.
Silloin uskoin vielä ylivoimaan taivaan.
Olin poika vain, en varjo potilaan.
Elin elämääni, yhtä pitkää kesää.
Nyt astuin synkkiin parrasvaloihin.
Tiedän vain; en tänne tee mä pesää.
En koskaan tottua vois näihin taloihin.
Nyt ympärillä on vain kylmää rautaa.
Sisin hukkuu mustaan tuleen polttavaan.
Näin hitaasti kun itse kaivaa hautaa
se pahalta ei tunnu ollenkaan.
Hiiriä vai ihmisiä?
kolmen polven synnit kasvoillansa vakavilla
otsassa pedon merkki, orjantappuroita ohimoilla
raiskaajat raiskaavat miehiä
sotureita viimeisiä
hiiriä vai hmisiä
valkokangas itkee kainalossaan keho sankarin
yleisö huutaa kuolemaa vaikka elää tahtoiskin
vai tahtoisitko vedellä
henkosia viimeisiä
hiiriä vai ihmisiä
jumalasi tarttuu ohjaksiin ja ratsastaa pois
nurkastasi katsoen ei muutoin olla vois
keho voimanrippeitä
kerää viimeisiä
hiiriä vai ihmisiä
valovalli murtuu kun peili maailman halkeaa
se alku on epäonnen seitsen- ja puolivuotiaan
sullotte suojiin ihmisiä
valittuja viimeisiä
hiiriä vai ihmisiä
revontulten taisteluun nousee kansa haudoistaan
hautaholvit aukinaiset luovat loppuun tunnelmaa
kansa vaati aikalisiä
hetkiä viimeisiä
hiiriä vai ihmisiä
Historiaa tehtiin
et rakasta mua enää, ethän rakastakkaan
tai sitten rakastat kuten äiti lastaan
olisinko enää minä jos epäilemästä lakkaan
sitä aina kysyn ja aina itse vastaan
tuhannet kilometrit sadalla eri kylmällä tiellä
vaikka olisit poissa oomme aina sylityksin
kun historiaa tehtiin mekin olimme silloin siellä;
olit kultainen vasikka ja minä olin yksin
olen koira joka piilossa haavojansa nuolee
sama hahmo kanssa epäilevän Tuomaan
vaikka koskee tiedän että tuskin tähän kuolee
ja tuskin mitään uutta pystyin luomaan
Hukassa
olen hukassa
O`Malleyn kujalla
mustaa tukassa
hopeaa suussa
ja vedet valuvat
sänkiposkille
kun jalat haluavat
vain kauas pois
Huomenna
huomenna kaikki on toisinhuomenna kaikki jo kuolee
eikä se edes harmita
Huomenna partioon
painostavaan hiljaisuuteen nukahtanut kylä
pimeys päälle kaatuvana
taivaanrannoista toinen vielä vaaleana
vaikka maailma elää synkkää yötään
unta ei tule
huomenna partioon
Hymysi
jäätyneet kukat
illan tuulen kelloissa
hymysi kera
Häjyt
Aavalla
seisoo aukion laidalla
katsellen
johonkin kaukaisuuteen.
Miksipä
kulkea polulla kaidalla
toisille
tehtyyn tulevaisuuteen?
Miksi ei
puukkoon tarttua saisi,
miksi ei
luottaa omaan voimaan?
Niihinhän
Ilkkakin luottaa taisi,
niillä ne
jääkärit tään loi maan.
Käskyjä
anna tai vastaan ota.
Siinäkö
kaksi on kauneinta tapaa?
Rauha on aina
kun loppuu sota.
Silti ei mies
saisi olla vapaa.
Kaiken ne
vievät ja keskenänsä
aina uusia
lakeja käy laatimaan.
Antanut jos
on jo elämänsä
mitä vielä
ne tulevat vaatimaan?
Puvut oli
niillä ja paperitkin
ja ristejä
kantoivat kaulallaan.
Pienenä
niittä kun öisin itki
jo silloin ei
uskonut Jumalaan.
Nyt kotinsa
jättää ja lähtee tielle
jota muutama
lähti jo kulkemaan.
Tuurista
riippuu ihmisten mielle;
Sankar, vai
viedäänkö vankilaan?
Kortteli
rautaa ja silmissä jäätä,
varrella
vaskesta välkkyvä vyö.
Taitoa löytyy
ja riittää päätä,
pelota ei
tuonelan loputon yö.
Poika joka
miesten jälkiä kulkee.
Siihen ei
pystyneet miehet toiset.
Raudalla
elämän portteja sulkee.
Entä laulut pojasta?
Valheita moiset!
Ihmisen sade
seison tuomiokirkon harjalla kuin kuva sotilaan
kun maailmani alle ammusvuoren haudataan
luonteeltaan on kansa sotilas, lahjoiltansa demoninen
ei mikään sille pyhää ole, ei kukaan paheellinen
silmin tummin katson kuinka satoansa korjaa ihminen
hän kylvi kuolemaa, nyt niittää viljaa Perkeleen
raivo luomakunnan heräsi kun sen raiskasivat sotilaat
satoi rakennelmat niskaan, tuhoutuivat laulumaat
näen rivit tiheät, haarniskoista valo kimmahtaa
ei periksi voi antaa ellei ole ketään joka armahtaa
itse luonto verta janoaa, se taistelua tarvitsee
se armeijoille nauraa jotka vastaan taistelee
sataa rautaa yötä päivää, itkee lapset jatkuvasti
sotaherrat bunkkereissaan taktikoivat loppuun asti
eikä joukkojansa pysäyttää voi äiti-luontokaan
ne tappavat ja tuhoavat puolesta pyhän maan
viimein haihtuu savu sakea, tuo katku ihmisen
alastonta maatani kuin katunaista katselen
onko synnyinseutuani tuo tanner arpinen
medaljongin maasta poimin ja tiedän vastauksen
terästäkin terävämpi, kauniimpi kultaa kalleintakaan
on viesti medaljongin, siihen hukun kokonaan
kunnes mielen valkokangas tuo muistot pelokkaat
nuo muistot piinaa mieltä, nuo kasvot lapsekkaat
pieni tyttö vääristynein kasvoin pakenee jyrinää
en auttaa voi, vaan kärsin. miksi täytyy ymmärtää
sataa kirkon lasit pokineen maahan kuumaan veriseeen
näin tappion on kärsinyt ken luotti aseeseen
Ilolla
sen kerran kun tahtoisin
olla elävä
sen kerran ainoan
pelkään elämää
ja joskus
kun voisinkin
niin
nauruun kuolisin
Isä, Poika ja Paha Henki
Isä on nyt osa Jumalaa.
Hän kiirastulen läpi vaeltaa.
Hän tuntee ihmissoihdut nuo, hän tuntee enkelitkin.
Mutta haudan takaa rakastan häntä sittenkin.
Tuo Jumala johon isä sulautuu
on suuri virhe, samoin kaikki muu.
Jos Jumala ei kuolla voi ei se ole suuruutta.
Hän itse tietää parhaiten; on kaikki turhuutta.
On tapahtuva jotain pian koko maailmalle.
Ottaa Luoja leivän, vaatteet pois, joudumme taivasalle
Soittaa tuulet takaa mantereen kertoen vaivasta.
Kiertää enkeleiden revyy, he ylistävät taivasta.
Saatanako on sitten osa minua?
Yöt aamuun asti valvoen ajattelen sinua
Sua rakastan kuin isääni mutta olet tästä maailmasta.
Silloin itsekkin maailmaa muistutan kun hoipun kapakasta.
On tapahtuva jotain pian koko maailmalle.
Ottaa Luoja leivän, vaatteet pois, joudumme taivasalle.
Soittaa tuulet takaa mantereen kertoen vaivasta.
Kiertää enkeleiden revyy, he ylistävät taivasta.
Jalojen teot
Jos koskaan tavannut et
kuolemaa
et koskaan voi kai alkaa
elämään.
Jos tiennyt et sä milloin
luovuttaa
et tiedä milloin ketä
pelätään.
Kun vaikerrukses nousee
vapauteen
jälkeen mustan vankiluolaston
niin vapautes vain johtaa
vankeuteen.
Synkempään kuin viime
tuomion.
Sä kuiluissa nyt kuljet
kaupungin
ja ostat kaiken minkä
ansaitset.
Ja ostaessas annat kolehtiin
josta ottaneet on toiset
ihmiset.
Sä kuinka paljon tänään
tienasit
sen sijoittaa voit aina
viisaammin.
Ja ihmisuhrit joita rienasit
kauttas läpi käyvät
pelihelvetin.
Taas lakejansa luojat asettaa.
He tuntevatko kaikki ihmisen?
Ken heistä vastaa että
lopettaa
nuo lait sodat ihmisveljien?
Nuo lukemansa kirjat kirjaston
ja opintonsa superkoulujen.
Ne ansaitsevat kaiken huomion.
Ne tunnusmerkit ovat jalouden.
On jalo nainen joka puremaan
jalon lapsen koulii lailla
koirien.
Ja teot jotka jättää
suremaan
ne tekoja on miesten jalojen.
Jos ottaisit minut (Uusi!)
Sinut löysin kun ketään etsinyt en.
Kaipuuta tunsin mutta kestin sen.
En missään oo hyvä, ees tavallinen.
Mulla outouskin vain merkki ihmisen.
Jos ottaisit minut, et olla voi jäätä.
Kuinka sielusi päättää, minä sitä en päätä.
Jos ottaisit minut, olet ottanut ihmisen.
Jäi kotini yksin kun lähdin mä kerran.
Sitäkin kaipaan mut vain sen verran
että teille kun kerron nyt mä totuuden
ei kallis se ollut lailla vapauden.
Jos ottaisit minut, sulle käännä en selkää.
Kuinka sielusi ohjaa, sitä koskaan en pelkää.
Jos ottaisit minut, olet ottanut ihmisen.
Kerran kai elää vain jokainen voi.
Kerran vain soittimet kaikille soi.
Kerran vain lepoon lasketaan haudan.
Loputon on polte rakkauden raudan.
Jos ottaisit minut, mitä sulle voin antaa?
Kuinka sielusi väsyy, kuinka jaksat sen kantaa?
Jos ottaisit minut, olet ottanut ihmisen.
Tuhannet myrskyt vastaan on tuulleet.
Sadat sydämet niitä kevääksi luulleet.
Kymmenet naiset olleet lämpöä vailla
Ei yksikään antanut sitä sun lailla.
Jos ottaisit minut, annat elämän mulle.
Kuinka sielusi pärjää, jos annan eloni sulle?
Jos ottaisit minut, olet ottanut ihmisen.
J&V
jos on renkaat ja ranteet ristikkäin
voiko bushmani niitä erottaa
erilleen toisistaan
jos eilen ristiinnaulitun näin
voiko hindu sitä todistaa
ilman todistajaa
jos punainen puu on kaatunut
voiko metsuri tehdä halkoja
tylsällä sahalla
jos kuopattu raato on maatunut
voiko pastori lausua lorujaan
kirjansa kansilla
jos paska on kärryyn lapettu
voiko juppi sitä levittää
peltojen perillä
jos soturi on syöksyssä tapettu
voiko kunnia tuskaa lievittää
henkiin herättää
Jääsalmi
Myrsky raaka, myrsky rautainen,
myrsky tumman ja kirkkaan jumalainen.
Tuulet julmat ja kylmät, taivaiset,
ne sulkevat syliinsä vaivaiset.
Alus kaukainen, toinen seuranaan,
alus kääntyi ja purjehti satamaan.
Turvaa etsien, saaden seppeleen,
ne hukkuivat saagojen Jääsalmeen.
Portit pahat, portit tuonelaan,
portit nopeaan ja kovaan kuolemaan.
Sillat kapeat ja lliukkaat, niljaiset,
ne nielevät varmat ja hiljaiset.
Mato matkamies multavuoteellaan,
mato kerallaan kävi tuonelaan.
Osaan kärsijäin, piinaan ikuiseen,
ne päätyivät manalan Jääsalmeen.
Kahdet kasvot
väsymyksen kahdet kasvot
omieni edessä
ilta kuin morsian
nuori
kaunis
ja peloissaan
olen kuin ilta
väsynyt
ja onnellinen
mutta minä saan mennä uneen
Kaikki
kaikki ne katsoo
kirveen silmää
kukaan ei huomaa
leikaavaa terää
kaikki ne katkoo
harjan varsia
eivätkä uhmaa
Harjun Arsia
Kaksi aurinkoa
Vuosi sitten kun kohtasimme,
oli silloinkin hämärää.
Se oli silloin kun rakastimme
toisiamme ja elämää.
Me käytiin mun yksiössä
ja sä yrjösit käytävään
kun laitakaupungin yössä
vaihdoit viinisi väkevään.
Sun autossa me rakasteltiin;
muistan viileän verhoilun.
Jokirannoilla kalasteltiin;
sulle opetin perhoilun.
Me mentiin sun elämääsi
sun rahoilla ja korteilla.
Ja sä silloinkin pidit pääsi
kun mä pelkäsin porteilla.
Tuskani rattaissa rahiseva hiekka,
se olit sinä ja sun vartalos.
Vertani nielevä tylsä miekka:
Sun rahasi ja kartanos.
Kuinka kauan me rakastimme?
Kuinka pitkään sua halasin?
Ja niin nopeasti unohdimme:
Sä jatkoit, mä palasin.
Ja nyt yksin ateljeissa
kuljet ostaen tauluja
kun likaisessa kabareessa
väsään turhia lauluja.
Ja ne laulut, ne kertoo meistä.
Sun taloista ja rahoista.
Ja kulkemistani teistä,
niistä hyvistä ja pahoista.
Tuskani rattaissa rahiseva hiekka,
se olit sinä ja sun vartalos.
Vertani nielevä tylsä miekka:
Sun rahasi ja kartanos.
Ja joka kerta kun hämärästä
joku nainen käy turkissaan
niin muistan että elämästä
täytyy nauttia tuskissaan-
Katse avaruuteen
elämän kevät kun koittanut on
suru raskaana raataa sisimpääni
mieletön kaipuu ja tulvii Don
kevät kun tullut on elämääni
sanat harvat auton ja aukion
joita sanoa olisi tarvinnut ei
vedet silmien laskivat auringon
ilma pyörien pörröisen luotani vei
kaunista tapahtumaa, synkintä avaruutta
kevyttä unikuvaa, raskainta todellisuutta
se oli kerran elämää
häät sateen alla ohi auringon
mies naisen saa ja itketään
kuolevan suru ja kuivuu Don
kevät koskaan ei kulje kai yksinään
varsi kuokan ja kahva lapion
rakot käsien ja kipu olkapään
ohi vievät tuskan ja kohtalon
mutta jättävät julmasti elämään
kaunista tapahtumaa, synkintä avaruutta
kevyttä unikuvaa, raskainta todellisuutta
se oli kerran elämää
Kaukaisen maan laulu
nuku hiljaa tyttö pieni, nuku
tahdon yksin kulkea tieni
nuku lailla lapsen unelmoiden vain
vailla pelkoa, tuskaa maailmain
näe unta kaupungeista puhtaista
joissa lunta puhdasta sataa taivaista
näe valtakunnat ilman vihan varjoa
varjoa, joka ottaa kaiken eikä mitään tarjoa
kuulet musiikkia maailman kauneinta
se on sanoja ilman valheita
kuulet laulua, laulua kaikkien kansojen
jotka elävät rakastaen, eivät taistellen
ja taas heräät ja nouset ja puet ja töihin kiiruhdat
ja kauniin maailmasi syvälle sydämeesi piilotat
ja turvaat bussiin ja kassiin ja kelloon ja tehtaaseen
enemmän kuin itseesi luotat risteilyohjukseen
yö yön jäkeen sinä kuitenkin
pitkän matkan teet syvälle unelmiin
ja ehkäpä jonakin kauniina kesäaamuna
sinun ei tarvitse enää totella kelloa
ja taas heräät ja nouset ja puet ja töihin kiiruhdat
ja kauniin maailmasi syvälle sydämeesi piilotat
ja turvaat bussiin ja kassiin ja kelloon ja tehtaaseen
enemmän kuin itseesi luotat risteilyohjukseen
Kivikausi
rikkaat kaipaavat
takaisin kivikauteen
timantin maahan
Kivilapsi
maan korpeen kulki jo lapsen tie
uutta uskoa noutamaan
vaan minne kulkikaan pieni mies
ei joutunut tuonelaan soutamaan
hän piti päänsä kun elämäänsä
nyt ryhtyi itse korjaamaan
ja kasvattaen piiriänsä
kulki helmaan korpimaan
viimein päätyi kivelle korkealle
kivelle jyrkälle, valtavalle
jonne linnut ruokkivat
maasta kuokkivat
marjoja ruuaksi vierahan
vasta päästä aikojen löydettiin
tuo lapsi kiveltä voimistaan
ja ihmetellen kuunneltiin
kun poika kertoi toimistaan
kun tapausta nyt tutkittiin
ei voitu sitä selittää
ja lapsen sanoja uskottiin
mik´ ihme on se ihmeeks jää
mut kaksi on ihmettä maailmassa
kaksi kummaa maassa ja taivahassa
toinen itse on ihminen
toinen ihmisen
kyky korjata kunniaa
sillä metsän kulkijan kerrottiin
pian pojan nostaneen kivelle
ja jätti vedoten kiireisiin
penen lapsen metsän kilvelle
siis mieti, kuulija, uskoisitko
itse outoon kulkijaan
vai pilkkaa uhmaten luottaisitko
voimaan suuren korpimaan
niin jatkuu elo mut muistakaa
ei lehdet varise puistakaan
jollei halla syysöiden
kylvötöiden
turma saavukkaan noutamaan
Kolmas projektio
Sumu kenttään laskeutuu,
maahan salamoivaan.
Huules peittää kylmä suu,
se susta imee voimaa.
Sadepilvet tullessaan
tuovat hyisen tuulen.
Joka kantaa mukanaan
kunnes äänes kuulen.
Iltapäivään kolmanteen,
hyväksyttyyn tunteeseen,
projisoituu taivas huolineen
ja murheineen.
Halki metsätaipaleen,
illan tummuvan.
Minä saavun eteiseen
jos sulta saisin luvan.
Yö kulkee radallaan,
hahmo sankaruuden.
Minut sulkee vankilaan
ja sinä löydät uuden.
Rajuilmaan kolmanteen,
tai säähän poutaiseen
projisoituu suru tuoksuineen,
Ja näkyineen.
Aamu-usva soittaa
fuugan itkevän.
Päivä uusi koittaa,
on vuoro elämän.
Kanssas sylityksin
ei enää milloinkaan.
Jätettynä yksin,
tehty kuolemaan.
Tunteeseen kolmanteen,
kiellettyyn rakkauteen
projisoituu elo ansoineen
ja kuoppineen.
Kolmoset
kun taivaanrannan maalari
ja maailmankylän kyntäjä
lähti reissulle
niin peräkamarin poika
vilkutti
ja jäi olemaan ja elämään
kauemmin
muttei paremmin
Kosketus
otteesta luisten kourien
kaistoille kaatuen pakenen
ei kiitosta, ei, itsekehua vain
vaikka paennut en, vain aikaa sain
emme kiittää osaa vaikka
kuolo joskus koskee kädellään
ja palaamme elämään
ja söpön pienen rakkaani
olin vähällä vielä mukaani
jos kiittää voisi kuolemaa
nyt iloiten lähdet mukaani
emme iloita osaa vaikka
kuolo joskus koskee kädellään
ja palaamme elämään
tuhannet viitat tiellämme
tuhannet niistä kiellämme
ja ne harvat, ne jotka luemme
ne omin sanoin, ajatuksin puemme
emme nöyrtyä osaa vaikka
kuolo joskus koskee kädellään
ja palaamme elämään
Kotini on sieluni (Uusi!)
Mut sisälle houkutti rappuset loivat.
Kuulin kun rastaat ja metsotkin soivat.
Ja mitäpä sillekään ihmiset voivat;
minut kynnykset matalat tänne toivat.
Olin vain siellä, sain siksi sen huoneen.
Sen ainoan tiedän mä kuvakseen luoneen.
Ja aluksi luulin sen rakkauttaan suoneen
vaan viettelikin se ja kutsui mut tuoneen.
Jos joskus vain tahtoisin hengen ruokaa
niin huone on täynnä kattilaa, vuokaa.
En viihdy mä täällä, anteeksi suokaa.
Mulle katkera malja juomaksi tuokaa.
Täällä ruumini kuolleen lailla nyt makaa
mutta sieluni demonit ajavat mua takaa.
En unessa levossa, en valveilla vakaa
eikä huoneessa lukkoa, ei edes hakaa.
Ison astian tassut isot tiikerin lailla.
Siinä olla vois lokosaa tiikerihailla.
Eikä vettä ja hometta huone oo vailla.
Tuttua nykyään myös vierailla mailla.
Tyhjä on tila, mulla bensaan ei varaa.
Siksi automme vie enkä estele Saraa.
Eikä verhoja jätä eikä kissaa, ees araa.
Olen väsyny, rikki, en vastaan haraa.
Ja mitä on täällä, ylös tahtoisin nostaa
mutta lisätä en kamaa, en romua ostaa.
Joka paskatkin kamansa nettiin postaa
voi Engelsin kaataa ja Marxille kostaa.
Puhtautta hohkaa, ei pesi nyt saasta.
Ei pyyhitä pölyjä, ei lattiaa laasta.
Lähes katolla sieluni irti on maasta.
Ei ruumista särje, ei mieltäni raasta.
On huoneita paljon, en kaikkia muista.
Vain jokusen tunnistan vanhoista luista.
Ja pihalla on puita ja pelloilla ruista.
Ne masenna eivät, eivät raiteilta suista.
Talo ulkoa vanha, portin pielessä kuusi.
Ja perällä pihan vielä huone on uusi.
Taas isäntä vittuili, vuokrasta huusi.
Käskytin sitä: ”Kerää helvettiin luusi!
Kotkan musta ruusu (Uusi!)
On ilta ja tähdet nuo roihuaa.
Meri mustana allani loiskuaa.
Eikä taaskaan odoteta kulkijaa;
en riemuja saa enkä ottaisikaan.
Olen yksin kun tähdet roihuaa.
Kuulen soiton, se on kuin pellavaa.
Shampanja virtaa, sen voin unohtaa.
On katkaistu sillat ja poltettu maa.
Kuinka lämpökin voi mua paleltaa?
En väsynyt ole vaikka unta en saa.
En Kotkaan tahdo mä asumaan.
Saa Ruusu nyt odottaa poimijaa.
Ken kanssani kulkisi kuolemaan?
Ken jättäisit viinit ja kauniin maan?
Elon loppua kuolo vain tarkoittaa.
Joku Ruusun voi joutua poimimaan.
Tänä yönä kun tähdet roihuaa
saa hehkuva kesäyö nyt paleltaa.
Tänä yönä lukea voin huuliltaan;
Enää Ruusut ei puhkea kukkimaan.
Kummisetä (Parla Piu Piano)
Hymyile hiljaa, meitä kukaan kuule ei.
Rakkauteni sinuun tiemme yhteen vei.
Kun totuuden, mä löysin sen
niin jopa Taivas katsoo meitä hymyillen.
Vain rinnallas oon arvokas.
Sun kanssas aina käyn, olen onnekas.
Hymyile hiljaa, pääsen lähemmäksi sua.
Jopa silmäs tunnen kun sä katsot mua.
Kun totuuden, mä löysin sen,
löysin aarteen kalliin, puhtaan rakkauden.
Käyn rinnallas kuin kuningas.
Sä prinsessani olet, elämäni valtias.
Hymyile hiljaa, Taivas meitä katselee.
Aamumme nousee, pois usva pakenee.
Kun totuuden, mä löysin sen,
vaik itse katoaisin olet mulle ikuinen.
Kuolema huutaa
kuolema huutaa, kuivaatte kaivot
jäiseen hankeen teurastatte vaimot
tuskin ohjusmiestä
tappaminen vituttaa
eikä minua lohduta
päästä lapsia tappamaan
kuolema huutaa
kuolema huutaa
napalmi on kuumaa
se huumaa
kuolema huutaa, syövytätte aivot
valtaatte valtiot, aloitatte vainot
tuskin sotilasta
kuolema pelottaa
koska kymmenen lasta
voi säälittä telottaa
kuolema huutaa
Kuusitoista kuvaa
Muistatko vielä sen tunteen oivan,
rastaan ja metson lepikossa soivan?
Muistatko vielä sen puistikkotien,
tuoksut yrttien, elämän ja hien?
Entä muistatko vielä sen kohtalon
jonka täytimme kourissa kohmelon?
Kuusitoista rakkauden värivalokuvaa.
Kuusitoista kaunista, kuusitoista rumaa.
Ne kaikki on heitetty vintille homehtumaan.
Kukahan se aikanaan kirjoitti
että rakkaus on vihaa syvempi?
Kukahan se aikanaan julisti
itsensä rakkauden kuninkaaksi?
Entä kuka nosti rakkauden kuninkaan
rakkauden ristille roikkumaan?
Kuusitoista rakkauden värivalokuvaa.
Kuusitoista kaunista, kuusitoista rumaa.
ne saattavat ihmisen poikaa kummeksumaan.
Tunnetko rakkauden uusimmaat lait
jotka rakkauden uusilta luojilta sait?
Tunnetko rakkauden uudet tuulet
jotka hylkäävät hiukset, silmät ja huulet?
Entä tunnetko koeputkiraskauden,
hedelmän koeputkirakkauden?
Kuusitoista rakkauden värivalokuvaa.
Kuusitoista kaunista, kuusitoista rumaa.
Ne esittävät pelkkää geeniä, solua, tumaa.
Kuvassa
minä kuvassa
mieleni takamailla
aika syvällä
Köyhänmaa
Me
Köyhänmaalle synnyttiin,
tääl
Eskon
kanssa seikkailtiin.
Kaljana
kilju,
juoma jalo
ja
verissämme kumma palo.
Köyhänmaa
on paikka missä
ei
valtateitä kartalla näy.
Vain
hiekkatiet
siimeksissä
ne
Köyhänmaalle korpiin käy.
Ei
herrat äksyt, kierätkään
täällä
viihdy ensinkään.
Kuuluu
kielto ämmäin myötä:
”Nyt
narrit
ei voi olla yötä!”
Ei
Köyhänmaalla virkavalta,
ei
lakimiehet
juhlaa
vietä.
Ja
niitä löytyy mullan alta
jos
eivät käytä paluutietä.
Tääl
tuohitorvi toitottaa:
Erämiehet,
koetetaan
eikö
hirven kaataa vois,
aamuyöstä
viedä pois.
On
Köyhänmaalta pelko pois,
on luonto
meillä
sellainen.
Ei
täällä
herrain hyvä ois;
Vain
väkivaltaa,
tiedän sen.
Ja
jos sä joskus lähtisit
niin
sitten tiedät itsekkin;
Tääl
veri
tuskin
vapisee,
lakiraukka pakenee!!
Levoton (Vandraren)
Levoton kun aina ollut on, ei voi koskaan päättää matkaa
Outo tie tai metsä loputon, silti yksin täytyy jatkaa
Siellä jossain missä kevät saa, siellä lämpö ruokkii viljaa
Vaikka nälkä kiusaa tiensä kulkijaa, on vain pakko olla hiljaa
Sattuuhan, mutta kulkijan, yhä vain on pakko jaksaa
Sattuuhan, mutta kulkijan, piti tiestään hinta maksaa
Sielun kellot kun viimein soi, ja elo kurja vain on lainaa
Mitään enää et muuttaa voi, vaikka mieltäs tuska painaa
Kylmään syliin jäät kohtalon, sisälläsi myrsky pauhaa
Levoton kun aina ollut on, ei edes kuolo anna rauhaa
Sattuuhan, mutta kulkijan, yhä vain on pakko jaksaa
Sattuuhan, mutta kulkijan, piti tiestään hinta maksaa
Sattuuhan, mutta kulkijan, yhä vain on pakko jaksaa
Sattuuhan, mutta kulkijan, piti tiestään hinta maksaa
Lumikenttien kutsu (I wanna go) (Uusi!)
Nyt sinne meen
missä kirkas taivas tulta on.
Missä kylmä tuuli loputon.
Missä vapaa oon.
Sinne meen
missä ei taivaanrantaa näy.
Aamun taivas valoon käy.
Meen kohtaloon.
Nyt sinne meen.
Metsään taas sade lankeaa.
Ei tee matkastani ankeaa.
Se kutsuu mua.
Elämääni meen.
Ratsastan mä päällä tuulen.
Taas päivännousun kuulen.
Mä muistan sua.
Sen muistan aina
kun sä sanoit mulle:
”Lupaat kultaa, löydät tuulen.
Rakkauteni annoin sulle.
Soivan kaipauksesi kuulen.
Vapaus on sulle!”
Nyt sinne meen
missä puree kylmä iltatuulen.
Jäätyy silmät, myrskyn kuulen.
Löydän se maan!
Varmasti meen
missä miestä kuolo uhkaa
vuoksi kourallisen tuhkaa.
Sen viedä saan.
En muista enää.
Ei kaipausta aina
kun löysin itselleni kultaa.
Sekin pelkkä laina.
Tuuli päälle kantaa multaa.
Ei sekään paina.
Lääkärit
jos lääkärit osaisivat puhua
ne sanoisivat
että terve!
Maalle
ei tämä laulu turhaan soi
vaikkei kansa karkeloi
se vaipuu maahan routaiseen
sieltä kerran noustakseen
se nostaa vielä isän, pojan
se elähdyttää toivottoman
tappaa pelon, arkuuden
mielen mädän sairauden
ei tarvi kultaa kuninkaan
ei kanna valheen valtikkaa
sielu kansan karkean
maan julman, ja niin ihanan
ei taatto täällä vaurastunut
liekö silti maataan kironnut
on maa tää mulle rakkahin
sen puolesta vaik´ kuolisin
.
Matalalento
nostaisitteko?
vai lähdenkö lentämään
syleillen maata
Meredith
Olen nostanut itseni
tuomiolle
ja syyttänyt syyttäjää.
Olen jäänyt vähälle
huomiolle
ja säälinyt jättäjää.
Olen noussut ja jälleen
kaatunut
ja surrut komediaa.
Olen ainoa pystyyn
maatunut
jota demonit rakastaa.
Olen mies joka pyörteessä
maailman
räpiköi, Meredith.
Joka tähtien takaa
kurkistaa,
unelmoi, Meredith.
Olen poika joka tuskan
tullessa
valittaa, Meredith.
Joka ikävän muistaa - ja
unohtaa.
Valitan, Meredith.
Olen juoksuhaudoissa
nauranut
ja pimeässä valvonut.
Olen itseni kanssa
taistellut
ja hangessa nukkunut.
Olen surrut veljeni
syntymää
ja kiusannut vahvempaa.
Olen vihannut aina elämää
ja toivonut kuolemaa.
Olen mies joka pyörteessä
maailman
räpiköi, Meredith.
Joka tähtien takaa
kurkistaa,
unelmoi, Meredith.
Olen poika joka tuskan
tullessa
valittaa, Meredith.
Joka ikävän muistaa - ja
unohtaa.
Valitan, Meredith.
Olen tiennyt kaikki
merkitykset
ja nähnyt painajaiset.
Olen kuullut että
selitykset
ovat kaikilla
samanlaiset...
Minulle yksin
satojen salkojen liput
tuhansien tuskien yöt
vain minua varten
Minä ja Kain (Uusi!)
Julma on Jumala, maailman loi.
On tutkittu tiensä, tuskaa se toi.
Kuin Abel ja Kain, otsansa hiellä,
mä samalla tavalla, samalla tiellä.
Kun uhrattu oli, niin maljoja joi
Abel ja Jumala, ja virtensä soi.
En Kainia sorra, en pahaksi miellä;
mun sortua piti, myös tappio niellä.
Ja Abel ja Kain, vain veljekset noi.
Erityisesti Kain, tuo Eedenin koi:
Ei merkinnyt veljeä, surmasi siellä.
Ja mä surmasin myös, en sitä kiellä.
Abel ja Jumala, vain sanoivat moi.
Ja minä ja Kain, siks kuljemme piellä.
Musta aurinko paistaa
alla mustan auringon
me joimme maljan katkeron
ja viinin kumman, puisevan
kanssa naisen luisevan
näin naisen hymyn kauniin, viekkaan
sen ikuistaa vois rautamiekkaan
koin kylmän sateen kasvoillani
ja niskassani. ja sielussani
liput liehuu, lehdet lakastuu
se koskee vain jos rakastuu
ei surmaa miestä toinen aika
ei taistelut. vain naisen taika
aamun hellän, aurinkoisen
vietin kanssa sielun toisen
ja jälkeen nousun auringon
me koimme ensi tappion
en kiinni päässyt sisimpään
kun hämäryyttä jätetään
tiellemme. se estää kulun
se takoo tiehen kyynelsulun
ja alla mustan auringon
kun joimme maljan katkeron
niin maailmamme luhistuneen
vaipuvan näin ikiuneen
Nainen nimeltä Mio
Tuo puu tuolla, tuo mi on
vain puu, vaan ei haapa, se tuomi on
sen oksalla hän pian kohtaa tuomion
kun huppupäinen kuolema esiin tuo Mion
Nesteet
veri ja hurme
kumman luovutan teille
toinen on kunnia
Nyt
juoksuni juoksin ja paikoilleni jäin
paikoilleni viereesi näin
jossain kaukana yhtyi luode ja vuoksi
jossakin etelässä päin
sanoja turhia lausuttu ei
joka otti se silloin vei
tehnyt mä olisin vaikka murhia
kun heilautit minulle hei
kun kaunis sormesi minua kosketti noin
minä itkin ja pahoin voin
yöt valvoin, valvoin ja viinaa join
ja minä tulin ja näin ja koin
kuinka tuuli ei kyennyt niin kylmästi puhaltamaan
että olisin joutunut palelemaan
jos samaa katua kanssasi kulkemaan
pääsin muutaman metrin vaan
sinut otin, niin rajusti tein mä sen
ja vein sulta viimeisen
minä itse korjasin koko potin
sitä koskaan voi korvata en
kyn syliisi illalla kaatua saan
minä siunaan ja kiitän vaan
kaikki vikasi kuuluvat vain tyyliisi
niitä tuskin huomaankaan
ja kun kätesi taas mua koskettaa
se mut taivaasta kiskoo parempaan
ei se mitään lupaa, antaa vaan
ja vajotessani nirvanaan
tiedän että taas tuuli saa kylmästi puhaltaa
ei se mitään tee, antaa tulla vaan
kun samaa elämää kanssasi jakamaan
pääsen kauaksi aikojan taa
Onko
tiedänkö itse
mihin tästä haluan?
vai haluanko?
Onnea
kumpi on onnea?
kuolla jonkun tahdosta
vai
syntyä tahtomattaan?
Ota silti minut
Tulit tutuksi baarin peilien kautta.
Tyhjyyttä kynti mun elämäni lautta.
Mitään en osaa enkä mitään tiedä.
Tanssissa elonkin annan mä viedä.
Ota silti minut, ei mulla oo voimaa.
Sinun sielusi vaikka vielä sua soimaa.
Ota silti minut, ota takaisin elämään.
Pois kun mä lähdin kotoa päin,
ruumiini lähti mutta sieluni jäi.
Sido mun kädet ja kahlitse kieli,
vapaaksi jää silti levoton mieli.
Ota silti minut, yksin en pärjää.
Sinun sielusi mustan aukonkin värjää.
Ota silti minut, ota takaisin elämään.
Silloin kun kuolo paitaani tarttui
ruumiini rutisi ja mieleni varttui.
Kun maatessa mietin eloni tuskaa
vain turhia muistoja mieleni kuskaa.
Ota silti minut, yksin en saata.
Sinun sielusi mulle voi elämän taata.
Ota silti minut, ota takaisin elämään.
Tuhat on viittaa elämän tiellä,
muutama vain joita en kiellä.
Tuhat on naista kävellyt vastaan,
yksi kai oikea on ainoastaan?
Ota silti minut, en yksin voi jaksaa.
Sinun sielusi sulle tämä vain maksaa.
Ota silti minut, ota takaisin elämään.
Oulussa
torni tavoittelee taivasta
päällänsä kuparia uutta
jotta kansa keskilaivasta
voisi nuolla jumaluutta
ja jumaluus ei meitä nuole
se sylkee korkeintaan
ei kukaan kai turhaan kuole
uskossaan korkeimpaan?
oulussa ollessaan
voi alkaa uskomaan
jumalaan
ja saatanaan
nokian on valtatie
ja nokian on saaga
se yksin meitä enää vie
ja tää on totuus raaka
sammon lailla jauhaa
rikkautta pohjolaan
ja sammon lailla rauhaa
ei tuo, vaan miekan tullessaan
ja kemira ja enso
ja mitä niitä onkaan
ne kaikki on kuin denso
omaan taskuun kusemaan
Paha maa, julma maa
musta kivi loistollaan
halkoi taivaan, rikkoi maan
paha maa, julma maa
ennusmerkit sittenkin
toteen käyvät myöhemmin
paha maa, julma maa
kirja kultakantinen, tuo kirja perkeleen
tiesi pahan siemenen tänne tänään syntyneen
yllä joukkohautojen
alla mustain pilvien
paha maa, julma maa
muistomerkit ihmisten
kaataa voimaan kirousten
paha maa, julma maa
nousee yöstä johtaja, sortajien kuningas
julma musta jumala, aamutähden ruhtinas
sankareita, armeijaa
johtaa kohti kuolemaa
paha maa, julma maa
polte soran, asfaltin
murskaa toiveet soturin
paha maa, julma maa
desperadot, pelurit, yön julmat pyövelit
vievät hautaan jumalat, tuomiolle tuomarit
tuo kivi loistolllaan uhras kansan, likas maan
paha maa, julma maa, paha maa
Pakanamaan kartta
Nainen kaunis haukkaa hedelmää
maanpiirin kielletyn.
En tänne kuulu, silti jään.
Ja jälleen yllätyn.
Kun taivas kutoo verkkoaan
veriloistossaan.
Ja synti johtaa kuolemaan
ja silti irstaillaan.
Hän kerran tahtoi kartan vanhan Eedenin.
Löysi sen mutta löysin kartan minäkin.
Tyttö kääntää kahvaa koilliseen
ja pannu jylisee.
Hän yhtyy teräseläimeen
ja kromisateeseen.
Kun ratsu nielee kuolemaa
mustanpuhuvaa.
Se vaatii miestä nuolemaan,
se tahtoo alistaa.
Hän kerran tahtoi pyörän tonnisatasen.
Osti sen mutta saikin kone-eläimen.
Portto nostaa jalan koneeseen
jo keskiaikaiseen.
Näen lavan puisen, lahonneen,
terän ruostuneen.
Kun pyöritän hän kirkaisee
ja sylki roiskahtaa.
Se vatsanpohjaa kouraisee,
se housut pullistaa.
Hän kerran tahtoi miehen kuningas-metallin.
Iski sen mutta saikin julman markiisin.
Palanen
harmaantunut vihreä
lämmin, viileä varpaille
aurinko
joka maalaa kuusia
sahajauhokasa
ja rasvabensan katku
siinäpä lapsuutta
palanen
Pelon hetki
Aamuyöllä viiden aikaan
kengät kastuu paha olla.
Kesäöiden lemmentaikaan
loppuu illat nuotiolla.
Kotipolku kaunis aivan;
pirunpelto, koivulehto.
Ajatuksen tähtilaivan
lamauttanut reunaehto.
Kotitalo, kivitalo.
Ulko-ovi keinuu hiukan.
Pakko jättää yöksi valo;
antaa silti suojan niukan.
Pelko piilossa kaapin alla,
lipastossa ja lattialla.
Kauhu katselee kauempaa,
ottaa uhriinsa tuntumaa.
Pelko lähtee vasta kun
lähes pelkooni tukehdun.
Kauhu nauraa kun palelen,
itken, huudan ja vapisen.
Pöytäseura sama aina;
kasvot vaihtuu, juttu ei.
Auto taikka talolaina,
taikka kuinka vero vei.
Tuijotella samaa pöytää
viikon, kuun, vuodenkin.
Idean jos silloin löytää
jättää voisi raportin.
Hienot juhlat siidereineen
ajoissa voi lopettaa.
Motoristit nelosteineen
pahennusta aiheuttaa.
Pelko piilossa puvun alla
parketilla ja lattialla.
Kauhu katselee kauempaa
ottaa uhriinsa tuntumaa.
Pelko lähtee vasta kun
lähes paukkuuni tukehdun.
Kauhu nauraa kun palelen,
itken, huudan ja vapisen.
Köyhä kunta, kotipuoli.
Samat jutut, sama sävy:
Kuinka naapurilta kuoli
anoppi tai kotivävy.
Villimiehet täyttää pöytää,
tilaa viinaa, katselee.
Kavereita aina löytää
kurkkuja jos kastelee.
Pieni kylmä kuolonpuro;
hyytää mieltä muistelut.
Sieltä nousee Iki-Turo,
sieltä versoo taistelut.
Pelko piilossa pinnan alla,
manan kylmällä lattialla.
Kauhu katselee kauempaa,
ottaa uhriinsa tuntumaa.
Pelko lähtee vasta kun
lähes muistoihin tukehdun.
Kauhu nauraa kun palelen,
itken, huudan ja vapisen.
Pietari (Uusi!)
Pimeä voima
se tahtoo sut
sitä tiedä et, et aavista
se vei jo mut
enhän voinut arvata
hävinnyt on voima voimaton
uusi tilalle tullut on
pimeä voima
voima keltainen, sille käännän selän
aamuruskoako
ruskon kaltainen, minkä vuoksi elän
hyvää uskoako
se tahtoo sut
sitä tiedä et, et aavista
se vei jo mut
enhän voinut arvata
voiton vie tuo pimeä tie
se suurin voima lie
pimeä voima
voima sininen, sitä halveksin
teräsjäätäkö
raudankarvainen, mitä haaveksin
ilman päätäkö
Pirun runo
Tule tauti tuiveroinen,
mene metsän menninkäinen!
Pane toinen vaikeroimaan,
kova kiro koittamahan!
Eipä ole oppimahan;
lääkäritkin lähtevätpä!
Vaiva vaikea vapiskoot,
usko uljas urvetkoon!
Notku niinkuin keijukainen!
Mitä voit nyt tohtor,
vainen?
Etkö tiedä karvan vertaa?
Onko voima valtava?
Olkoot vainon valta täällä,
sekä ylhän malka päällä!
Tulkoot koittamahan
ylitranssi!
Siinä teille vasta santsi!
Profiili
maailma on tehty ihmisille
vain heidän kuvakseen
kuvajaiset näyttävät saastaisille
koska katsot kuvastimeen
maailma on vain sähkötuoli
jossa pakko on odottaa
että hartioita kalvava huoli
saa painamaan nappulaa
elämä on tuskan leikkitarha
jossa sinulla leikitään
kun nielet syötin – sekin harha
sinut sivuun heitetään
elämä on ikävää suunnatonta
joka syliinsä puristaa
käsissänsä lankaa monta
joilla hiljaa kuristaa
rakkaus on kaunis unineito
kultaisine kasvoineen
vaan kun katsot alle peiton
näet ruhon mädänneen
rakkaus on valhe suunnaton
yössä lupaa unelmaa
mut valossa aamuauringon
se kylvää kuolemaa
älä koskaan rakastu unelmaan
ne on tehty tavoitteiksi
tavoitteita ei voi saavuttaa
ne eivät muutu todeksi
älä koskaan rakastu enkeliin
ne kuuluvat taivaaseen
ne syöksevät sinut helvettiin
ikävän tuleen ikuiseen
Rakkaus 1
rakkausko tunne hento ja hieno
sekö se haikujen runkona toimii
vai onko se sielun tuulahdus vieno
elostamme rakkauden kukkia poimii
ei
rakkaus on vahvoista vahvin aine
rakkaus rakentaa sankaritarut
tuo sielun meressä korkein laine
värjää elomme maisemat karut
Rakkaus 2
Rakkausko ohuen ohut kuin harha
sekö se kauniilla kedolla kohtaa
vai onko se sielumme yrttitarha
elämän polkumme sinne johtaa
Ei
Rakkaus on rantojen korkein tyrsky
rakkaus luonut on sankarityöt
tuo sielun taivaalla riehuva myrsky
päiviksi muuttaa elomme yöt
Raukka
kello käy
käske käymään
minussa
vesi virtaa
väännä virta
minuun
rakkaus rakentaa
raukka raunioilla
minä
Revolverimies
Pöly kieleen jää
vanhan karavaanarin.
Illan tuoksu nielettää,
tuo sinut muistoihin.
En koskaan saisi takaisin,
en nuoruuttani, vaikka kuolisin.
…ja kuolenkin…
Sillä minä olen revolverimies.
Aukiolle jätin sun
kun lähdin kaupunkiin.
Herjaa heitit kanssa mun.
No, se me osattiin.
Ei koskaan paina lonkkaani
sun solkivyös kuin pistooli.
…vain muistosi…
Vaikka julma olen revolverimies.
Lailla soinnun tumman
soi naurus julkeinkin.
Kanssa naisen kumman
kun hiukan juttelin.
Nyt puhua jos tahtoisin
en voisikaan, taas unohdin.
…ja kuitenkin…
Silti yhä olen revolverimies.
Kuuma lyijy kulki,
niitti heidät mennessään.
Kun kuolo ovet sulki
miksi jäinkin elämään?
Ken loppuun aikaa kuluttaa
ei voinutkaan sai lopettaa.
…pelottaa…
Vaikka itse olen revolverimies.
Runo
runo runosta
kaksi parhaasta
mutta kolme huonosta elämästä
joka estää
rakastamasta
Rämellä mänty (Uusi!)
En mitään tiedä, en mitään nää.
En muistoa jätä, ei jälkeä jää.
Enkä apua tarvi, en säälijää
Rämeellä mänty, se on eloni tää.
Sen vuoksi jos aina uhrautuu.
Sen huomaa vasta kun antautuu.
Ja sen kutsu korviini kantautuu.
Sidottu mänty, tuskin ees puu.
Ja niin räme mäntyyn sidottu on
mutta ilmankin on yhtä toivoton.
Ja pohjaton…
Jos uusia saan, jos alkuun en mee.
Jos mietekin kalvaa, jos palelee.
Ja jospa on niin, jos toisin en tee.
Kituva mänty, se nautiskelee
Kun synnyin pelkäsin kuolemaa.
Kun elän pelkää mua paha maa.
Ja kun kuolen en tarvitse saattajaa.
Kuoleva mänty, se armonsa saa.
Ja niin räme ilman mäntyä on
mutta ilmankin on yhtä loputon.
Ja pohjaton…
Safiiri ja Teräs
Kiveä kädet, kiveä pää.
Miekka kivessä, kiveen jää.
Savesta jalat ja sydän vain kuori.
Ei vanha vielä, ei enää nuori.
Kyynel pinnassa kovassa kiiltää,
hiotut särmät eloa viiltää.
Ja ontto kuin sydän lie elonsa täällä,
alla raskaan taivaan ja merien päällä.
Kauniimpi kultaa, kalliimpi ostaa.
Vaikea kaataa, helpompi nostaa.
Rautaa on kasvot ja lyijyä mieli.
Neuloja sanat joita ampuu kieli.
Ruostuen makaa virrassa elon
torjuen kauhun, muistaen pelon.
Ja pelkonsa väistää karkaisten pinnan,
hymynsä tappaen, nostaen rinnan.
Käsi käteen, kivi rautaan.
Matka manaan, matka hautaan.
Savijalat ja pelon muisto.
Ajan ja ruosteen hyinen suisto.
Ajan alle liitto kuoli.
rinnoissansa kivun nuoli
Niin sydän ontto ja kasvot rautaa.
Peläten lämpöä, kaivaten hautaa.
Sairaalan kellot
on kadulla lumen huntu
kun kuljen sairaalaan
peloissani toden tuntu
mua salaa vilkuillaan
portti sairaalan on pieni
sisimpäni suunnaton
toinen niistä sulkee tieni
alkaa matka loputon
ei tietää saisi siitä
mitä sairaalassa tapahtuu
eikä vaitiolo riitä
kun tunteet lakastuu
kello sairaalan tuo moikii
kuin ennen pappilassa
joka kertoi: palaa riihi
niin ei käy sairaalassa
kellon sanoma on toinen:
ei ole sanomaa!
olit isäntä tai loinen
välttää et voi kuolemaa
Se...
...joka nostaa katseen työstä
joka unen sammuttaa
se tekee päivän yöstä
se levon aloittaa
ja lopettaa
Siivin sinivalkoisin
vaik´ siivin sinivalkoisin
nuo historian sepät
niin eivät tulleet
illaksi kotiin
jos tulivatkin
niin
levätäkseen iäti
Sillanpää
sillanpää helvettiin
tekee meistä kivoja
niitä
joista elokuvissa puhutaan
Sininen palatsi (Per Vers, runoilija)
Iltarusko kuolee hämäryyteen,
yö pukee ylleen mustan vyön.
Luottamalla raudan terävyyteen
taas yön orja tekee sorron työn.
Kun pimeys pelon raunioita ruokkii
minä elän pakoon maailmaa.
Tumma nainen joka haudallani kuokkii
etsii mua, hän etsii voittajaa.
etsii voittajaa…
Kun juoksen lujaa, en taakse vilkaisekkaan.
Sinisyyttä taivaan en mä nää.
En rukoile, en kumartele Mekkaan
ja juostessani taas vihaan elämää.
vihaan elämää…
Palatsien, linnoitusten takaa
on helppo huutaa kuolemaa.
Kun veli tiellä verisenä makaa
ei saavu armo, ei kuulu jumalaa.
Jo tuska kaatuu, nousen tuomiolle.
Nimityksen pilkkaavan vain saan.
Juhla jatkuu, poistun roviolle.
Ei kukaan näe, enhän kukaan olekaan.
kukaan olekaan…
Sinulle
mä heti kaiken arvasin
kun kortin luukussa huomasin
sä ettet tulisi sittenkään
se teki niin helvetin kipeää
mä nytkin istuisin raflassa
jos rahaa olisi taskussa
ei kai se mitään auttaisi
miksi tuska tuskan tappaisi
olen nauranut joskus tunteille
olen nauranut niille jotka minulle ovat itkeneet
nyt itken aamutön tunneille
itken yksin koska kaikki ovat luotani kaikonneet
on huominen vielä sumuinen
mut se ei saavu hymyillen
se saapuu hitaasti ryömien
unelmille hulluille nauraen
olen nauranut joskus tunteille
olen nauranut niille jotka minulle ovat itkeneet
nyt itken aamutön tunneille
itken yksin koska kaikki ovat luotani kaikonneet
sä miksi jatkaa tahdotkin
sen kestävän toivon kuitenkin
vaikka kaiken tiedänkin päättyvän
mä sitä tuskin ymmärrän
olen nauranut joskus tunteille
olen nauranut niille jotka minulle ovat itkeneet
nyt itken aamutön tunneille
itken yksin sillä tiedän sinun luotani lähteneen
Sisinpäni (Uusi!)
Mä rakkautta en osaa näyttää.
Siksi aina yksin jään.
Ja sydämen kun polte täyttää
mielenikin polttaa tään.
Jos lämpöäni voisin antaa
olisit sä rinnallain
Nyt vikani sun täytyi kantaa;
ostin sinut hinnallain.
Jos osaisin sun rakkauteesi.
Jos lämmön saisin sydämeesi.
Jos luoda voisin onnen loisin, sisällesi lämmön toisin.
Sydämesi, kuin kylmä käsi
ei jäädyttää voi pintaani.
En tienny sitä, lähteissäsi
jätit poltteen rintaani.
Sain sisälläni poltteen kantaa.
Sen kannoin sekä ikävän.
Sulle lämpöä en voinut antaa,
sen lopultakin käsitän.
Jos tulisin sun rakkauteesi.
Jos tulen saisin sydämeesi.
Jos luoda voisin onnen loisin, sisällesi tulen toisin.
Ja nyt kun sydämesi kuoli
syyttömänä kärsit sen.
Taas syytön haavojansa nuoli
kanssa jäisen sydämen.
Ja minä jonka polte täyttää
elän kauttas rovion.
Voin elämäni loppuun käyttää;
sitä enää tovi on.
Jos tunkeutuisin rakkauteesi.
Jos roihun saisin sydämeesi.
Jos luoda voisin onnen loisin, sisällesi roihun toisin.
Somien läpi
pienet rikokset
ei niitä ole
isompia
katselen sormieni läpi
ja näen lahonneet luut
pimeissä kaapeissa
luut jotka vaalenevat
autiomaan auringossa
ihmisen yön pimeässä
ikuisesti
Syvyys (Paranoid)
Heti
alkuun laitoit poikki suhteen.
Tahtonut
et auttaa,
et
rakastua.
Kuulin
huuliltasi
kylmän
nuhteen:
”En
vuokses aio
lakastua!”
Päivät
pitkät pohdin turhaan;
en
syitä
löydä,
en ratkaisua.
En
muuta keksi, itsemurhaan
nyt
mun täytyy ehkä ajautua.
Mua
tahdo et auttaa.
On
noustava lauttaan.
Pois...
Miksi
kukaan ei tahdo
näyttää
tietä
jolle
voisin ohjautua?
Miks
ahdistus mun pääni täyttää?
Miksi
onnen täytyy tuhoutua?
Sun
vitseillesi kaikki nauraa.
Niitä
vielä
mietin
itkien.
Miks
pilkkasit
mua, onnen
hauraan
-
ja
rakkauden - pois kitkien?
Ja
kun nyt luet tämän kirjeen
olen luopunut jo päivistäni.
Ja
toivon että korjaat virheen
ja
unohdat mut - ja elämäni!
Tammikuu
kahdeksanko vuotta sitten
aikasi täyttyi
niin kai, ja mitä sitten
sehän ei ole tärkeää
aikakin katoaa
ei mitään jälkeen jää
muistoissa vaikeaa
vaistota viima
joka tammikuussa
polttaa, paleltaa
päivät ohjailin alusta
ei se ollut vaikeaa
vaikeampaa aloittaa alusta
siihen tarvitaan muutakin
kuin sokeaa rohkeutta
suutelimme suutakin
helppoa ehkä mutta
vaistosin viiman
kuin tammikuisen
aluttoman, täysin loputta
takaa kuulimme askeleita
ei se mitään ole
ei sen tarvitse koskea meitä
eihän onnemme komeroon
ole avainta muilla
emmehän matkusta Someroon
ja veteraanin luilla
vaistosin viiman
kuin tammikuisilla
värisevillä haapapuilla
ehtinyt en jättääkkään
edes hyvästejä
en voinut käsittääkkään
kun jo loppusi koitti
tunsitko itse vian
joka lopultakin voitti
sen jälkeen pian
vaistosin viiman
ilmassa tammikuisessa
alta loska, alta lian
Tuhatterä
Olen tiennyt merkityksen
joka päivän koittaneen.
Aina muistan läksytyksen
voitetun ja voittaneen.
Käsi ristiselän kohtaa
takissani tapailee.
Siellä Tuhatterä hohtaa
ja muukalainen katselee.
Joku outo muukalainen
saapui maasta keisarin.
Nyt ristin kantaa nainen;
sitä huvikseni katselin.
Tuon muukalaisen luomet
tuovat mieleen kylmän jään.
Kohta palkkioni tuonet
kun Tuhatterää käytetään.
Lihakseni kiristyvät
kun mieleen palautuu
Tuhatterän viillot syvät
jotka saa ken antautuu.
Joku outo muukalainen
saapui maasta keisarin.
Nyt ristin kantaa nainen;
sitä huvikseni katselin.
Jo on hetki koittanut,
kaksitoista kello lyö.
Ei tuhatterä voittanut,
ei vienyt ketään yö.
En voinut tehdä mitään
kun muukalainen taisteli.
Rukoilin ja katsoin itään
muukalainen hymyili...
Joku outo muukalainen
saapui maasta keisarin.
Nyt ristin kantaa nainen;
sitä huvikseni katselin.
Tulemiseni
Kun suruväki herää unestaan
hautajaisiin korpit kiiruhtaa.
Pahat miehet silloin tulemaan
minut saavat ilman jumalaa.
Se on täytetty, minä saavuin maailmaan
sain aukiolla kansan huutamaan:
se on täytetty, hän kantaa aseitaan!
Haarniska kiveä ja mieli tuskaa
virrassa kuolon kuvia kuskaan.
Aamua vihaan, peläten ruskaa.
Ei järjen valoa ei mielen hekumaa
Vain enne kaunis: Madon eläneen
ja värit kuolleet hengen manan maan
otin yksin mukaan pimeyteen.
Sen otin sisään hiljaa kärsimään.
Annoin kasteen sille suurimman;
mieli suljettuna, aistit levällään
riitin Yön ja Pahan Jumalan.
Se on täytetty, minä saavuin maailmaan
sain aukiolla kansan huutamaan:
Haarniska kiveä ja mieli tuskaa,
aamua vihaan, peläten ruskaa!
Nyt kun portit kohta suljetaan
taas jätän teidät hiljaa kuolemaan.
Tuoksu
päättymättömän tuoksu
nenässäni
päättyneenä
lopun aikoi
Tuskaa
eilen tunsin tuskaa
tänään tunnen tuskaa
mutta paras on edessäpäin:
tunnen tuskaa huomennakin!
miksi on tunteet luotu
miksi
on tuska tunteeksi suotu
täällä
päällä matoisen maan
saan tuntea tuskaa
jota ilman ei elämä sammu
tai ole sen arvoista
Ulos
myrkytät minut
saastaisella tunteella
tulen kuoresta
Usko
verta aukion laidalla
langoissa roikkuu
toivo ja rakkaus
usko taempana
jakaa leipää
ja viiniä
muun se ottaa
Vaarallinen tehtävä
ei soineet kellot kirkkomaan
kun ne tulivat kaupunkiin
ei alkanut Tessu haukkumaan
eivät astuneet miinoihin
en huomannut liikettä kasvimaalla
enkä pellon laidassa
nyt toimin narrina valtiaalla
teräsverkkoaidassa
ne pimeässä kulkivat
syöksyvät asuntoon
ne nopeasti sulkivat
- ja minä ne- kainaloon
kainaloon
ne huutavat hätähuutojaan
ne ovat talo, me hirret
kun meidän on mentävä kuolemaan
ne laulavat itkuvirret
minä raukka niistä sokeuduin
kun katsoin suoraan aurinkoonsa
enää katselen vierestä kuivin suin
kuinka juovat verta janoonsa
ne pimeässä kulkivat
syöksyvät asuntoon
ne nopeasti sulkivat
- ja minä ne- kainaloon
kainaloon
työnsin jalkani ruuvipenkkiin
oman itseni muovaamaan
kasvoi kiinni se heikkoon lenkkiin
ja ryhtyi huoraamaan
kuinka tästä selviäisinkään
kuinka jättää voisin kaiken
kun enhän tiedä itsekkään
mis´on raja ja minkälainen
ne pimeässä kulkivat
syöksyvät asuntoon
ne nopeasti sulkivat
- ja minä ne- kainaloon
kainaloon
Vainajat kantaa (Final Countdown)
vie liivisi ketoon
putket kuumina hehkuu
antisankarit konttaa
yli suon, ja turpiin vaan
antisankarit nyt tuo yö vei
vie liivit maahan
liivit maahan
viesti joukkohaudan on okay
itse vainajat kantaa
tuo vainaja kantaa
vain henkesi viimeks
auttoi siat voittoon
tuo lehtojen siimes
joukkohautausmaa se on
vihan laulu soi kookoon
anna turpiin vain
turpiin vain
anna soida puolesta yykoon
itse vainajat kantaa
tuo vainaja kantaa
vie lounaiseen suuntan
Vaivaisen luu
tekoäly piirtää ympyrää
sillä suotta itseäni vaivaan
vaihdan verkon kytkentää
se mulle etsii taivaan
jumalana pääte hallitsee
sekavalla bittikartastollaan
täällä veljeys vallitsee
me helvetissä ollaan
kokouksista etsin Jumalaa
keskenämme ihokkaita jaettiin
mutta tosi maailmaa
me hullun lailla paettiin
ainokaisen lakiin alistuin
omaksuin mä jalon periaatteen
kunnes hieman valistuin
se maksoi mulle vaatteen
päättäjillä kädet vapisee
ne etsii laivaa valtiolle
se huvipurren tarvitsee
ja me jäämme kalliolle
sudet lampaan vaatteisiin
toimittajat toimii profeettoinaan
törmätessään ongelmiin
ne tyytyy spekuloimaan
demokraatti syntyy kuollakseen
vuoksi tasa-arvon unikuvan
mutta elää nuollakseen
jos saa vain jostain luvan
vapahtaja juhlii vapauttaan
itse kiskoo maton altaan
noustuansa haudastaan
se vaihtaa pakkovaltaan
Valhe
tapat
jotta eläisit
minä tapan
jotta joku kuolisi
se on sama
ei ihan
minä puhun totta
sinä…
niin
Vanhus (Uusi!)
Minä nähnyt oon isän katuvan,
minä sairastan.
Minä kuullut oon veljen kuolevan,
veljen nuoremman.
Monen luullut oon miehen tuonelan
taas nousevan.
Erään vienyt oon mua nuolevan
luokse kuoleman.
Joka luottaa tahdo ei vanhukseen
sille neuvoja tahdo en antaa.
Joka neuvoja saanut on ohjeekseen
hänen kuormaansa tahdo en kantaa.
Täällä olla voin, otan hetkiseen.
Täällä olla voin, otan sydämeen.
Täällä kanssasi sulle vaikean retken teen.
Sinä nähnyt oot miehes jättäneen,
liiton rikkoneen.
Sinä kuullut oot minun lentäneen,
aina uudelleen.
Monen luullut oot jäävän pakkaseen,
sinne kaatuneen.
Erään vienyt oot sua itselleen
aina halunneen.
Joka uskoa tahdo ei rakkauteen
sille lämpöäs tahdo et antaa.
Joka lämpöäs saanut on huomiseen
häntä kanssasi tahdo et kantaa.
Täällä olla voit, ota rakkauteen.
Täällä olla voit, ota kauneuteen.
Täällä kanssani mulle haikean hetken teet.
Vapaus
metsien mies
julma maa
ja ripaus kuolemaa
vapaus
Varjossa
maailma kimaltaa kaukana
kuin risti, joka välkkyy
pedon kaulallani
ei se välky voimaa
se
välkkyy pilkkaa ja soimaa
sinä
minä, ja moni muu
unohdumme pois
kaadumme ristin varjoon
sen kunniaksi
Verhot
verhot edessä
ja seinä takana
vakava
vakava paikka
parempi kääntyä
lyödä päätä seinään
kuin vetää verho silmiltään
nähdä totuus
Versus
vuosi sitten kun kohtasimme
oli silloinkin hämärää
se oli silloin kun rakastimme
toisiamme ja elämää
me käytiin mun yksiössä
ja sä yrjösit käytävään
kun laitakaupungin yössä
vaihdoit viinisi väkevään
sun autossa me rakasteltiin
muistan viileän verhoilun
jokirannoilla kalasteltiin
sulle opetin perhoilun
me mentiin sun elämääsi
sun rahoilla ja korteilla
ja sä silloinkin pidit pääsi
kun mä pelkäsin porteilla
tuskani rattaissa rahiseva hiekka
se olit sinä ja sun vartalos
vertani nielevä tylsä miekka
sun rahasi ja kartanos
kuinka kauan me rakastimme
kuinka pitkään sua halasin
ja niin nopeasti unohdimme
sä jatkoit, mä palasin
ja nyt yksin ateljeissa
kuljet ostaen tauluja
kun likaisessa kabareessa
väsään turhia lauluja
ja ne laulut, ne kertoo meistä
sun taloista ja rahoista
ja kulkemistani teistä
niistä hyvistä ja pahoista
tuskani rattaissa rahiseva hiekka
se olit sinä ja sun vartalos
vertani nielevä tylsä miekka
sun rahasi ja kartanos
ja joka kerta kun hämärässsä
joku nainen käy turkissaan
niin muistan että elämässä
täytyy nauttia tuskissaan
Viikatemiehen kuolema
Kuolo. Sen silmä on tyhjä.
Tyhjempi kuin elämän joki.
Jota toki tahtoisin rakastaa
kuin äidit rakastavat lapsiaan.
Elo. Se oli kuin unta.
Satoi lunta maahan likaiseen.
Eikä valkeus voinut peittää
tuota varjoa jonka elämä heittää.
Ja nyt kuollutkaan ei ollut se
jonka iäti piti maata.
Myötä aikojen kaatuvat ikuiset,
myötä ajan voi kuolo laata.
Taivas. Sen kansi on rautaa.
Minä putosin toiseen sfääriin
jonka ääriin en voinut matkustaa
sillä kaikki ne johtavat kuolemaan.
Maa. Kuristaa miehen.
Puolitiehen tulin vastaan.
En tiennyt mitä tapahtuu
kun teräs virtaa ja kivi lakastuu.
Ja nyt kuollutkaan ei ollut se
jonka iäti piti maata.
Myötä aikojen kaatuvat ikuiset,
myötä ajan voi kuolo laata.
Tie. Tappakoon tuskan.
Vieköön mutkan taakse kivun
jotta sivun vanhan lukemaan
taas pääsisin aina uudestaan.
Suru. Sen sielu on puuta.
Sen suuta tahdon koskettaa.
Kun joki virtaa alallaan
ja huuliltasi henkesi varastaa.
Ja nyt kuollutkaan ei ollut se
jonka iäti piti maata.
Myötä aikojen kaatuvat ikuiset,
myötä ajan voi kuolo laata.
Vuoksi
vain sen takia
sen minkä tähden
ja kuitenkin
sitäkin varten
että vuoksi
luoteen
WALK WITH YOUR LOCAL DOGS
he´s a brassy guy
who never ask you: why?
who never feels a fear
and stays always near
his run will never bogs;
he walks with local dogs!
he walks with local dogs!
she´s little sweetie girl
who´ll never being hurt
that queen of dance floors
can open every doors
she never need do knocks;
she walks with local dogs!
she walks with local dogs!
if you are tired to kneel
and like the sound of wheel
or if you are hard to booze
now you can never loose
just take it on the rocks:
walk with your local dogs!
walk with your local dogs!
Wild Finn
ei mistään saavu hän eikä kulje minnekkään
aasin selässä hän nuokkuu musta hattu silmillään
sätkä huulillansa roikkuu, parransänki rehottaa
liian suuren takin alla Walkeria kuljettaa
oli päivän kuumin hetki kun hän saapui kaupunkiin
vuokras aasillensa tallin, sitten astui hotelliin
alakerran saluunassa pokeria pelattiin
loppui peli siihen paikkaan; muukalainen huomattiin
astui luokse baaritiskin, aikoi janon sammuttaa
mutta Iso-Bogart iski heti silmät tulijaan
verkkaan pöydästänsä nousi asekädet rinnallaan
nyt on muukalainen yksin ylivoima vastassaan
kuka piru sinä olet kysyi Bogart piruissaan
muukalainen ylös katsoi tuohon mieheen valtavaan
tovin mietti, sitten vastas: Hulkkoseksi kutsutaan
kaikki cowboyt kapakassa räjähtivät nauramaan
kuin nuoli Walker nousi, samantien laukesi
ja Iso-Billin otsaan kolmas silmä aukesi
ja savun hälvettyä ei kukaan enää nauraa voi
kurkunleikaajien laulu muukalaisen suusta soi
silloin käsi toisen roiston myös tarttuu aseeseen
hautakiveänsä tienas, loppui elo lyhyeen
kolmas konna päättää jättää revolverin koteloon
suosiolla aikoo jäädä muukalaisen komentoon
pieni mies luo katseen roistoon, sitten hiljaa kysäisee
mikset enää rotta naura, vasten naamaa sylkäisee
konna kauhu silmissänsä ottaa taka-askeleen
mutta pako päättyy pienen miehen iskuun rautaiseen
kuin ei mitään tapahtunut ois hän tilaa juotavaa
aamuyöhön asti ryyppää muttei tule humalaan
aamu nousee, laskun maksaa, jatkuu matka loputon
mutta kolme uutta hautaa muistuttaa; hän käynyt täällä on
vain yksi pistolero hän on joukossa toisien
mut Wild Finn –nimi kertoo: hän on suomalainen
näillä seuduin saattaa kuulla kyllä monta legendaa
mutta jutut Hulkkosesta on paras ottaa tosissaan
Virpi
sulta viestin kerran sain
sanoit: pian sinut nään
mietin, tuskin tulet vain
otin paukun ikävään
mutta ravintolan pöytään
saavuit pian hymyillen
sanoja en tainnut löytää
sinä hoidit tilanteen
olet, Virpi, kevätilta
olet valo huhtikuun
aina sielujemme silta
lujemmaksi rakentuu
jos sut, Virpi, saan mä pitää
silloin onnellinen oon
menen länteen taikka itään
aina suljen kainaloon
sanat jotka sanoit silloin
niistä kylmäksi ei jää
ennen aina kesäilloin
tunsin suurta ikävää
sitä tunne en mä enää
nyt kun rinnalleni jäät
ihan sama missä mennään
onnellisen miehen näät
olet, Virpi, kevätilta
olet valo huhtikuun
aina sielujemme silta
lujemmaksi rakentuu
jos sut, Virpi, saan mä pitää
silloin onnellinen oon
menen länteen taikka itään
aina suljen kainaloon
Yössä
kasvot jäätyneissä lauluissa
elämä pieninä paloina
leipä leveämpänä kuin koskaan
mutta kynnet kuurassa
isänmaan yössä
missä
nukutaan aamutkin
ja ihmetellään
olikokaan niitä
???
sielun kuutamo
rakkauteni taivaalla
elätkö minulle???
https://kirjojenkeskella.blogspot.com/2015/01/juice-leskinen-aika-jatti-eli.html
Taiteilijan vapaus - bikerin vapaus!
Jos tykkäsit tästä sivusta, jaathan sitä eteenpäin, kiitos!
-Jarppi 92